oon nyt yrittäny vähän laihduttaa vaivihkaa, jottei taas tuu pettymyksiä..

Tänään poikakaveri kävi vanhemmillaan syömässä sunnuntai päivällistä.. mä en jaksanu lähtä sosialisoimaa onneks se ymmärs mua.

Tänään myös oksensin pitkästä aikaa ollessani yksin, nuudelit vaan on liian helppoa oksentaa ja en voinu käyttää tilaisuutta käyttämättä kun olin yksin.

Äsken pyörittiin vähän sängyssä, jonka jälkeen poikkis pyys kääntymää niin et näkee mun sivuprofiilin ja se hymyili mulle. Olihan mun vatsa ehkä vähän litistyny ainaki siitä etten ollu syöny.. tai ettei mun mahassa sillä hetkellä olllu mitään..

Äsken annoin kuitenki ittelleni luvan syödä iltapalaksi kaks siivuu tummaa leipää. Ja mä olen ylpeä ittestäni salaa..

stressin tynkää

Mulla on alkanut tulemaan vähän väliä itkunen olo. En oo itkeny aikoihin ja tiedän et se tekis hyvää ehkä jopa, mut ei täällä yhteisessä asunnossa voi.. oon jo nyt saanu välillä poikkiksen surulliseks ku se on kyselly miks oon alla päin. Kaiken kaikkiaa en oikeesti tiiä mikä nyt on vinossa.. selväähän tietysti on et koulu ahistaa ku pitäs tehä päättötyötä sekä suorittaa niitä näyttöjä.. mut jotenki musta on nyt alkanu tuntua mitä lähempänä mä oon valmistumista sitä pienemmäks mun varmuus tämän alan sopivuudesta itselleni kutistuu. 

Kaikki on jotenki niin sosiaalisia ja pitäs olla niiin innovatiivinen ja kiireisen ja raskaan työn ohella jotain elämää. (Mähän oon siis opiskelemassa tällähetkellä aikuiskoulutuksessa ravintolakokiksi jos jollain on jäänyt välistä) Ja mulle on oikeesti sanottu päin naama tuolla työharjottelussa toi laini etteiks mulla oo muuta elämää ku koulu ja sali ku en muusta puhu. Ei mulla oo oikeesti asiaa enkä oo mitään löpöttelevää tyyppiä. Omavikanihan se tietysti on ettei oo ku tyyliin yks kaveri jolla käy kerran viikossa kahvilla.

Mua hävettää ihan hirveesti myös mun käyttäytyminen tänään. Soitin aamulla äitille nimittäin ku ahisti olla kotona, sitte aattelin et kävelen sinne kahville. Äiti sitte kuitenki oli tulossa keskustaan kauppaan ni lupas ottaa samalla kyytiin. Siin sitte hyppäsin autoon ja porukat halus poikeata yhessä leipomossa... siinä parkkiksella ennen ku oltii keretty nousta autosta ulos, mulla kilahti ihan yhtä'äkkii ku mun isäpuol taas luuli tietävänsä kaiken autoista (ku meijän autossa on yks vika mikä tiietää poikkiksen kans jo) sit mun suusta vaa tuli et "en oikest jaksa kuunnella tollast" ja lähin kävelee siitä kotii. Eihän siin kauaa menny ku äiti yritti soittaa .. mä olin niin kauhuissani vihanen kiukkunen ja aivan itkun partaal et miks mä en pystyny hillitsee itteeni. Ei mulle oo koskaan käyny mitään tollasta.. äiti sit laitto vielä viestii et onks kaikki ihan ok? ku ei oo mun tapasta... jotaa mä sit selitin tosta koulujutusta ja stressista nauruhymiön  kera.