Mulla on ollut taas jonkun aikaa mieli maassa ja taas toisena päivänä ihan huipussaan. Mua ärsyttää se että ihmiset asettaa jonkun näkösiä odotuksia ihmisille. Tietysti se tehdään vaistomaisesti omassa mielessään, mutta mua ärsyttää se.
Ollaan etitty nyt jonkun aikaa poikaystävän kanssa yhteistä kämppää.. On ollu jo ehkä uudesta vuodesta asti mielessä, että katotaan sitten kesällä. Nyt kuitenkin tuntuu kauhean ahdistavalta. Ihmiset hämmästelevät ja kyselevät että onko se noin vakavaa.. Ymmärrän toisaalta, mutta mun mielipide on asiaan että se on halvempaa ja yhteisolo helpottuu huomattavasti. Ei tartte koko ajan kysellä mitä toinen tekee, missä nukutuaan tai kyttäillä säätä että ottaa sopivat vaatteet seuraavaan päivään mukaan..
Pelottavin kohta on kuitenkin se, että mulla tulee vieläkin aika tasasesti sellasia huonommuuden tunne kohtauksia. Mieli on tosi maassa ja en pysty ajattelemaan muuta. Kun taas pyörittelee sitä kauan mielessä on taattu, että löytää itsensä nukkumaan mennessä silmät märkinä. Pakotie, se mua hirvittää... Pystynkö mä sysäämään sen, tai lähteä lenkille jos jokin painaa mun päätä. Oon pari kertaa ollut onnettomana poikkiksen seurassa, mutta en haluu et se joutuu kuunteleman mun masisteluja ja kattelemaan mun nurjaa naamaa.
Yhtenä ilta taas tajusin miten paljon helpompaa mulla olis jos mulla olis joku paras ystävä. Kaikki varmasti tietää mitä tarkotan. Mähän siis kerron kaikki asiat mun miehelle, kun se ystävä sattuu puuttumaan. Yhtenä iltana mies muistuttikin mua ettei poikaystävä voi olla samaan aikaa paras ystävä... Kyllähän mä sen ymmärrän että rajansa kaikella, mutta mä tuun hulluksi kun en oo niin läheinen edes perheen kanssa että voisi kertoa asioista. Ja kyllä en oo menossa minneen psykologille, se on varmaa. Minneen sellaiseen mä viimiseksi menisin..
