Pitkästä aikaa tuntuu siltä että pitää kirjoittaa. Hirveä vitutus ja ahdistus ollut pari viikkoa. Tuntuu että oon niin yksin kun ei oo yhtään ystävää. Mä oon vaan kaikki työntäny aina pois mun elämästä.
Vajaan vuoden ajan päätapahtumia on ollut kevään ahdistelut, suuttumiset, mykkäkoulut ja taas onneksi kehityskeskustelut miehen kanssa. Keväällä kerroin miehelle kaiken mun menneisyydestä ja olin sille tosi avoin. Kerroin masistelusta ja blogin pitämisestä, kuitenkaan mainitsematta tämän nimeä. Luulin että käytiin tulevaisuus läpi, se lupas mulle että joku päivä meillä on omakotitalo ja lapsia. Eräänä onnetomana iltana myös sain sormeeni sormuksen!
Tämän hetkiset tunnelmat on onnettomat. Häät olis järjestettävänä ensi kesän alussa eikä miestä kiinnosta olleenkaan mielipiteet asioista. Tuntuu niin kotiorjalta. Miehen saapuessa kotiin hakee se oluen ja istuu tietokoneelle. Siinä se on koko illan. Mä taas vuorostaan käyn kaupassa, kokkaan, siivoan, tiskaan ja pesen pyykit. Onneks mulla ei muuta elämää ookkaan.
En vaan jaksa tota rutiinia, tarvin jotain muuta sitältöä mun elämään. Mä sekoan tällä menolla. Ei elämän tarkoitus voi olla tämä. Mä haluan jo edetä tässä, haluan sisältöä elämään...
