Mun sanat on ku jonkun teinin suusta. Tänne tipahtelee välillä lupaksia itsensä kiduttamisesta, halusta laihtua. Kaikki lupaukset ovat olleet pelkkiä vihan purkauksia itseään kohtaan. En siis ole laihtunut enkä tehnyt elämälleni mitään. Välillä kaikki on ihan ok, välillä taas tajuan ettei mulla oo mitään takoitusta mun elämässä. Mä vaan elän.
Tänäpäivänä mun elämään kuuluu työ, vuokrakämppä poikaystävän kanssa ja kissa kuljeksimassa myös nurkissa. Päivät menee siis lähinnä koti-työ-koti väliä kulkien, välillä kaupassa ja sukulaisilla käyden. Oon niin loukussa mun tylsässä elämässä.
Välillä on niitä onnen buusteja kun rupattelen poikaystävälle yhteisestä loppuelämästä lapsista tai omakotitalosta. Ollaan samoilla linjoilla asioitten kanssa toki kun ollan puhuttu. Meillä on vaan eri käsitykset ajan kulusta missä järjestyksessä asioiden tulis tapahtua. Toisaalta tuntuu että ne lapset ja talot pitäis hankkia nyt mutta toisaalta mua pelottaa rahallinen tilanne. Mä en tiedä mitä mä haluun, ehkä mun vaan ei koskaan kannata hankkia niitä lapsia ja pilata niiden elämää.
Päässä pyörii myös eräät poikkiksen sanat kesäyöllä, kuinka se vanno ettei aijo koskaan enää yrittää vakavaa suhdetta kenenkään muun kanssa, jos me ei toimita ei se enää jaksa yrittää. Mua ahistaa etttä pilaan sen elämän omalla kierolla mielelläni. Mä en vielä tässä kohtaa halua kuitenkaan luopua ajatuksesta meistä, niin paljon mä siitä väitän. Onhan se mun läheisin ihminen.
Tän mä halusin kertoa, musta tuntuu taas pahalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti