Hämmennystä ilmassa

Fiilis on todella hämmentynyt. Aikaa on kulunut vaikka kuinka paljon, mutta silti palaan tänne. Todellisuudessa en tunnista enää itseäni menneiden vuosien kirjoituksista. Niin synkkiä ja lapsellisia tekstejä. Olen yrittänyt muuttua, ja varmasti olenkin. Aikuisempaan päin. Asiat ei ole enää niin musta-valkoisia, mikä tekeekin niistä vielä painavampia.

Hieman elämästä ja viimisen päivityksen välistä: Upeimmat ja ihanimmat häät koskaan, kiitos ystävien sekä ihanien perheen jäsenten!! Häämatka karibialle oli myös aivan mahtava! Olemme ostaneet myös oman omakotitalon (pankin lainalla tosin) toukokuussa 2014.

Tuntuu että nykyinen työpaikka on vienyt mehut kokonaan jaksamisesta. Vaikka omakoti asujalla kuuluukin olla paljon hommaa, tuntuu kaikki aivan liialta. Pahin kolaus tuli loman jälkeen viime elokuussa.

Pari päivää ennen kesäloman loppumista alkoi inhottava tunne kurkussa. Luulin sitä alussa tavalliseksi närästykseksi. Sitemmin käytin lääkkeitä ja hakeuduin hoitoon. Mitään ei löydetty edes mahalaukun tähystyksessä. Ei mitään mikä olisi viitannut ainaiseen palan tunteeseen kurkussa. Joten ainut vaihtoehto oli pelossa varata aika erikoislääkärille. Noin viiden minuutin tutkimisen jälkeen diaknoosi oli: "palan tunne nielussa, selittämättömästä syystä". -Stressi

Jälkeen päin ajateltuna, olen ollutkin hieman huolissani raha-asioista. Mies tienaa ihan hyvin. mutta oma osuuteni elannon hankkimisesta on aivan järkyttävän pieni. Eikä narsistisen pomonikaan kanssa mene mitenkään mainittavasti. Se huutelee kylillä vaikka mitä ... (esim. "En kattelis päivääkään työntekijää joka hakisi saitsua") Sekä kierrellen koko ajan neuvoo minkä lainen on hyvä asiakaspalvelija (olen asiakaspalvelutyössä) ja stressaan jo muutenkin sitä etten osaa olla tarpeeksi luonteva vakio-asiakkaille.

Kaiken tämän lisäksi on tällä hetkellä menossa vanhempien, sekä anopin suunnalta aikas moinen mummo-kuume. Haluaisin itsekkin lapsen rakkaani kanssa. Mutten tiedä olisiko se hyväksi näin stessaantuneessa tilassa. Tosin kai neuvolasta saisi sitten saitsua jos tilanne näyttää huonolta. Sairasloma lapun vieminen pomolle taas oma saavutuksensa.

Olen yrittäny kuntoilla ja saada ajatukset muualle koko elämästä. Jotenkin en saa itseäni rennoksi. Neljännes vuosisadan ylitettyäni vajaa kuukausi sitten ei ollut yhtään helpottava asia tilanteeseeni nähden. Tuntuu etten ole saavuttanut tarpeeksi ikäisekseni vielä. Elämä tuntuu sumulta tai tällä hetkellä ainakin todella absurdilta. (Asiaan ehkä vaikuttaa muutama lasi valkkaria). Pitkästä aikaan tuli olo että pakko kirjoittaa jotain ylös, jotta joskus on vielä luettavaa jos tästä montusta nousen.

Huomenna aamu vuoroon herätyskello soi 04.30 eikä voisi vähempää kiinnostaa. Pakko kuitenkin vielä jaksaa, koska aikuisiahan tässä ollaan. Ei ne huonotkaan työpakat kasva puissa.

Adios, ensi kertaan!

Onnellisuuden löytäminen jälleen

Häitä suunnitellessa tulee kevät menemään. Mies rakastaa mua ja puhuu ihanimpia asioita kuin koskaan ennen. Vieläkään mä en saa silti välittävää katsetta joka sanoisi rakastavansa mua.

Eräs aika osuva biisi sattui eteen:

And I've got nothing to say
I can't believe I didn't fall right down on my face
(I was confused)
Looking everywhere only to find That it's
Not the way I had imagined it all in my mind
(So what am I?)
What do I have but negativity?
'Cause I can't justify the way everyone is looking at me.(
Nothing to lose)
Nothing to gain, hollow and alone
And the fault is my own,
And the fault is my own

I want to heal,
I want to feel,
What I thought was never real
I want to let go of the pain I've held so long(erase all the pain 'till it's gone.)
I want to heal,
I want to feel,
Like I'm close to something real
I want to find something I've wanted all along
Somewhere I belong

Kuulumisia

Pitkästä aikaa tuntuu siltä että pitää kirjoittaa. Hirveä vitutus ja ahdistus ollut pari viikkoa. Tuntuu että oon niin yksin kun ei oo yhtään ystävää. Mä oon vaan kaikki työntäny aina pois mun elämästä.

Vajaan vuoden ajan päätapahtumia on ollut kevään ahdistelut, suuttumiset, mykkäkoulut ja taas onneksi kehityskeskustelut miehen kanssa. Keväällä kerroin miehelle kaiken mun menneisyydestä ja olin sille tosi avoin. Kerroin masistelusta ja blogin pitämisestä, kuitenkaan mainitsematta tämän nimeä. Luulin että käytiin tulevaisuus läpi, se lupas mulle että joku päivä meillä on omakotitalo ja lapsia. Eräänä onnetomana iltana myös sain sormeeni sormuksen!

Tämän hetkiset tunnelmat on onnettomat. Häät olis järjestettävänä ensi kesän alussa eikä miestä kiinnosta olleenkaan mielipiteet asioista. Tuntuu niin kotiorjalta. Miehen saapuessa kotiin hakee se oluen ja istuu tietokoneelle. Siinä se on koko illan. Mä taas vuorostaan käyn kaupassa, kokkaan, siivoan, tiskaan ja pesen pyykit. Onneks mulla ei muuta elämää ookkaan. 

En vaan jaksa tota rutiinia, tarvin jotain muuta sitältöä mun elämään. Mä sekoan tällä menolla. Ei elämän tarkoitus voi olla tämä. Mä haluan jo edetä tässä, haluan sisältöä elämään...

Joulun aika

Ootin taas joulua ku pikkulapsi. Tuntu että kaikki anto mulle parempia lahjoja kun mä niille. Kaikista asioista  pettynynein olin kuitenki etten saanu poikkikselta mitään. Mä oisin niin halunnu jonkun ihanan korun jota esitellä kaikille, niitäkun ei sattuneista syistä ennestään oo. Se ties  niin hyvin mitä haluun mut eeei vastaus oli vaan että "mistä mä oisin tiennny mitä haluut". Toi oli viittaus yhteen typerään synttärilahjaan, jonka se osti siis mulle syksyllä. Onks lahjojen ostaminen muka miehille noin vaikeeta?! kuuntelis vaa mitä tyttöystävät puhuu eikä keksis omasta päästä. Siitä korusta oon puhunu nimittäin jonku puol vuotta tai vuoden ni ei.

Tuntuu ku olis sellanen pikku laps vaan joka märisee ettei koskaan saa mitä oikeesti haluu. Mua ärsyttää niin toi herraki. Sunde on nyt niin sellasessa pinttyneessä tilassa. Mun mielestä ollaan nyt sellasessa vaiheessa, jossa erotaan tai mennään eteen päin. Poikkis ei vaan tajua sukulaisten vihjailuja eikä mun vihjaavia lauseita. Pointtihan tossa kosimisessa on että sen tekee mies eikä nainen.

Ehkä mä vaan oon tuhlannu mun elämäni parhaimmat vuodet siihen ja nyt mun pitäis vaan päästä irti ja tappaa itteni. Tässä elämässä ei oo oikeesti mitään mitä enää odottaisin. Molemmat ollaan oltu vakiduuneissa nimittäin kohta vuos. Ikää taulussa mulla 22 ja sillä 24. Silti se on täys kakara vaikka toisaalta tosi järkevä aikuinen. Tuntuu ettei mikää muu olis tärkeempää ku se että se saa vakituisesti seksiä, täys hoidon ku hotellissa (siivous, ruoka) ja päivittäinen pelaaminen mitä se harrastaa niiin paljo. Siis aina kun se on kotona ni se pelaa.

Kaikin puolin tuntuu turhauttavalta, mun elämä on tällä hetkellä niin tylsän stabiili. Jolekkin on tehtävä jotain mun pää hajoaa kohta ihan totaalisesti. :'(

My Dear angst Diary...

Mun sanat on ku jonkun teinin suusta. Tänne tipahtelee välillä lupaksia itsensä kiduttamisesta, halusta laihtua. Kaikki lupaukset ovat olleet pelkkiä vihan purkauksia itseään kohtaan. En siis ole laihtunut enkä tehnyt elämälleni mitään. Välillä kaikki on ihan ok, välillä taas tajuan ettei mulla oo mitään takoitusta mun elämässä. Mä vaan elän.

Tänäpäivänä mun elämään kuuluu työ, vuokrakämppä poikaystävän kanssa ja kissa kuljeksimassa myös nurkissa. Päivät menee siis lähinnä koti-työ-koti väliä kulkien, välillä kaupassa ja sukulaisilla käyden. Oon niin loukussa  mun tylsässä elämässä.

Välillä on niitä onnen buusteja kun rupattelen poikaystävälle yhteisestä loppuelämästä lapsista tai omakotitalosta. Ollaan samoilla linjoilla asioitten kanssa toki kun ollan puhuttu. Meillä on vaan eri käsitykset ajan kulusta missä järjestyksessä asioiden tulis tapahtua. Toisaalta tuntuu että ne lapset ja talot pitäis hankkia nyt mutta toisaalta mua pelottaa rahallinen tilanne. Mä en tiedä mitä mä haluun, ehkä mun vaan ei koskaan kannata hankkia niitä lapsia ja pilata niiden elämää.

Päässä pyörii myös eräät poikkiksen sanat kesäyöllä, kuinka se vanno ettei aijo koskaan enää yrittää vakavaa suhdetta kenenkään muun kanssa, jos me ei toimita ei se enää jaksa yrittää. Mua ahistaa etttä pilaan sen elämän omalla kierolla mielelläni. Mä en vielä tässä kohtaa halua kuitenkaan luopua ajatuksesta meistä, niin paljon mä siitä väitän. Onhan se mun läheisin ihminen.

Tän mä halusin kertoa, musta tuntuu taas pahalta.

oon nyt yrittäny vähän laihduttaa vaivihkaa, jottei taas tuu pettymyksiä..

Tänään poikakaveri kävi vanhemmillaan syömässä sunnuntai päivällistä.. mä en jaksanu lähtä sosialisoimaa onneks se ymmärs mua.

Tänään myös oksensin pitkästä aikaa ollessani yksin, nuudelit vaan on liian helppoa oksentaa ja en voinu käyttää tilaisuutta käyttämättä kun olin yksin.

Äsken pyörittiin vähän sängyssä, jonka jälkeen poikkis pyys kääntymää niin et näkee mun sivuprofiilin ja se hymyili mulle. Olihan mun vatsa ehkä vähän litistyny ainaki siitä etten ollu syöny.. tai ettei mun mahassa sillä hetkellä olllu mitään..

Äsken annoin kuitenki ittelleni luvan syödä iltapalaksi kaks siivuu tummaa leipää. Ja mä olen ylpeä ittestäni salaa..

stressin tynkää

Mulla on alkanut tulemaan vähän väliä itkunen olo. En oo itkeny aikoihin ja tiedän et se tekis hyvää ehkä jopa, mut ei täällä yhteisessä asunnossa voi.. oon jo nyt saanu välillä poikkiksen surulliseks ku se on kyselly miks oon alla päin. Kaiken kaikkiaa en oikeesti tiiä mikä nyt on vinossa.. selväähän tietysti on et koulu ahistaa ku pitäs tehä päättötyötä sekä suorittaa niitä näyttöjä.. mut jotenki musta on nyt alkanu tuntua mitä lähempänä mä oon valmistumista sitä pienemmäks mun varmuus tämän alan sopivuudesta itselleni kutistuu. 

Kaikki on jotenki niin sosiaalisia ja pitäs olla niiin innovatiivinen ja kiireisen ja raskaan työn ohella jotain elämää. (Mähän oon siis opiskelemassa tällähetkellä aikuiskoulutuksessa ravintolakokiksi jos jollain on jäänyt välistä) Ja mulle on oikeesti sanottu päin naama tuolla työharjottelussa toi laini etteiks mulla oo muuta elämää ku koulu ja sali ku en muusta puhu. Ei mulla oo oikeesti asiaa enkä oo mitään löpöttelevää tyyppiä. Omavikanihan se tietysti on ettei oo ku tyyliin yks kaveri jolla käy kerran viikossa kahvilla.

Mua hävettää ihan hirveesti myös mun käyttäytyminen tänään. Soitin aamulla äitille nimittäin ku ahisti olla kotona, sitte aattelin et kävelen sinne kahville. Äiti sitte kuitenki oli tulossa keskustaan kauppaan ni lupas ottaa samalla kyytiin. Siin sitte hyppäsin autoon ja porukat halus poikeata yhessä leipomossa... siinä parkkiksella ennen ku oltii keretty nousta autosta ulos, mulla kilahti ihan yhtä'äkkii ku mun isäpuol taas luuli tietävänsä kaiken autoista (ku meijän autossa on yks vika mikä tiietää poikkiksen kans jo) sit mun suusta vaa tuli et "en oikest jaksa kuunnella tollast" ja lähin kävelee siitä kotii. Eihän siin kauaa menny ku äiti yritti soittaa .. mä olin niin kauhuissani vihanen kiukkunen ja aivan itkun partaal et miks mä en pystyny hillitsee itteeni. Ei mulle oo koskaan käyny mitään tollasta.. äiti sit laitto vielä viestii et onks kaikki ihan ok? ku ei oo mun tapasta... jotaa mä sit selitin tosta koulujutusta ja stressista nauruhymiön  kera.